Saksalais-suomalaiset suhteet juontavat juurensa kaukaa historiasta, sillä Suomeen on muuttanut vuosisatojen ajan saksankielisiä käsityöläisiä ja kauppiaita Baltian maista, Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä.
Tsaari Aleksanteri I:n valtakaudella Suomeen muutti saksankielisiä hallintoviranomaisia ja sotilashenkilöitä erityisesti Pietarista. Vaikka tämä joukko oli koostumukseltaan varsin kirjava ja sen jäsenet viipyivät Suomessa eripituisia aikoja, sitä yhdistivät kuitenkin kieli, kulttuuri ja tavat. Ne haluttiin siirtää perintönä tuleville sukupolville. Näin alettiin pohtia koulua koskevia asioita. Vuodesta 1804 lähtien Kaakkois-Suomeen ja Helsinkiin oli perustettu saksankielisiä alkeiskouluja ja myös ylempiä tyttökouluja. Mutta vuosisadan loppupuolella valtio ei voinut enää avustaa saksalaisia kouluja taloudellisesti, minkä vuoksi useat niistä joutuivat lopettamaan toimintansa.
Saksan konsulin, vapaaherra von Lamezanin, varakkaiden saksankielisten perheiden ja saksalaisen kirkon ansiokasta toimintaa on kiittäminen siitä, että vuonna 1880 Helsingissä perustettiin hyväntekeväisyysyhdistys. Vuonna 1881 siitä tuli Unioninkadulla sijainneen pienen saksalaisen koulun kannatusyhdistys eli Kouluyhdistys Pestalozzin edeltäjä.
Stockmannin, Fazerin, Pauligin ja von Rohdenin perheet olivat koulun kummeina ja suhtautuivat kummiuteensa vakavasti. Pitkän historiansa aikana koulu on pysynyt uskollisena pääperiaatteelleen: se haluaa olla kohtaamiskoulu. Tämä koitui koulun pelastukseksi poliittisesti vaikeina aikoina. Koulu on avoin ja pysyy avoinna kaikille, jotka haluavat hoitaa saksalais-suomalaisia kieli-, kulttuuri- ja ystävyyssuhteita.