Kuvassa Ilja Peltonen, Pablo Ounaskari, Karin Pacius ja Miina Turunen. Kuvaaja Stefan Bremer.
Tiistaina 17. joulukuuta koulumme 12. luokkien äidinkielenryhmät kävivät Kansallisteatterin Willansaunassa katsomassa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä –dramatisointia, jossa Amos Oz vei mukanaan muistelemaan lapsuuttaan 1940-luvun Jerusalemiin. Näytelmä hyppii nykyajan ja kansainvälisesti tunnetun kirjailijan omien muistojen välillä, joten katsoja kokee tapahtumat pikkupojan tavoin ja pääsee myös pohtimaan niitä jälkeenpäin aikuisen, viisikymmentä vuotta vanhemman Ozin kanssa. Amos Oz asuu lapsuutensa ajan vanhempiensa kanssa pienessä kellarihuoneistossa Jerusalemissa. Hänen vanhempansa ovat erittäin oppineita, ja kotona hän kuulee jo varhain puhuttavan suurista saksalaisista kirjailijoista ja suurista säveltäjistä. Amosin masennusta sairastava äiti tekee itsemurhan hermojensa pettäessä pojan ollessa vain 12-vuotias. Aikuinen Amos pohtii vuosikymmenien takaisia tapahtumia yrittäen selittää itselleen ja samalla myös omalle perheelleen vanhempiensa kohtaloa.
Kuvassa Amos Brotherus ja Miina Turunen. Kuvaaja Stefan Bremer.
Kansallisteatterissa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä –dramatisointi esitettiin Willensaunassa, jonka lava on varsin pieni. Lavan koosta huolimatta lavastus oli mielestäni parasta näytelmässä. Willensaunan lava muuttui hetkessä kodista kaupaksi tai lasten leikkipaikaksi. Katsoja pystyi kuvittelemaan itsensä 1940-luvun vastasyntyneeseen Israeliin juuri lavastuksen, äänitehosteiden, valaistuksen sekä puvustuksen vuoksi. Näyttelijöitä oli varsin vähän, ja heidän esittämänsä henkilöt vaihtuivat varsin nopeasti, joten nerokas puvustus, kuten villatakin pukeminen ja riisuminen, oli avain katsojan ymmärrykseen, että henkilö oli vaihtunut. Jo pelkkä villatakki riitti, että ajassa palattiin vuosikymmeniä taaksepäin ja aikuisen Amosin aikuinen tytär muuttui hetkessä pikku-Amosin masentuneeksi äidiksi. Näytelmässä oli runsaasti huumoria, välillä se oli puhdasta tilannekomiikkaa, välillä ironista yhteiskuntakritiikkiä. Vaikka ajoittain tuntui, ettei tajunnutkaan tilanteiden ironiaa, kun muu yleisö alkoi nauraa, näytelmässä pysyi kuitenkin mukana. Näytelmästä nautti, vaikka ei tunnekaan 1940-luvun Israelin ja Palestiinan tapahtumia tarkemmin.
Hertta Immonen, 12a
